Minä, minua,
välillä minun,
anteeksi kumpikin minä
joskus sitten sinä mutta
minne missä ja miksi?
Antaa vastaan olla,
vastaan ja vastaan,
ja minut vedetään täältä kohta
läpi kautta eteen,
ei päälle
päällä hän kysyi
mitä päin kävellään
jalatta, stressittä
matalalla varjolla?
Päin näköä ja kokoa,
peilikuvaa
ja peilin läpi
Friday, February 23, 2007
Tuesday, February 20, 2007
GoreTexin ParaDoxit
Olin toissaviikolla Sheffieldissä ilmastokonferenssissa, jonka pääpuhuja oli Al Gore. Yleisöä oli about 500 tai enemmän, ja tapahtuma oli muutenkin suuren maailman tyylinen, ilmapallot sentään puuttuivat.
Al vaikutti kyllä olevan ihan oikeasti innostunut asiastansa. Ja jenkkityyliin se kyllä sitten pitää näkyä - multimedia oli lievästi sanottuna suureellinen ja mahtipontinen. Varsinkin sellaiselle, joka ei aiemmin ollut nähnyt 'An Inconvenient Truth' -leffaa, joka siis pohjautuu juuri kyseiseen multimedia-esitykseen, jonka kanssa Gore on kiertänyt saarnaamassa ympäri maailmaa.
Tietynlaisen vaikutuksen Al-poika esityksellään teki, mutta kiinnitinpä kuitenkin huomioni muutamaan paradoksiin.
1. Kaikesta huomaa, että Al on todellakin VAKAVISSAAN siinä, että globaalissa ilmastopolitiikassa ja siinä samalla talouspolitiikassa on tapahduttava radikaali muutos, jotta ilmastokatastrofilta vältyttäisiin. Ennen kaikkea jenkkien ja Kiinan, mutta asia koskee kyllä kaikkia. Goren vakavuus oli esityksen loppua kohti jopa pyhää vakaumusta lähentelevää, jota toki ryyditettiin isolla määrällä faktoja, käyriä, taulukoita, kuvia jne.
Tästä huolimatta Al avasi session kevyellä hupailulla teemasta "I used to be the next President of the United States". Siihen liittyi kohta, jossa Al kertoi olleensa muutama viikko hävityn vaalin jälkeen vaimonsa kanssa jossain surkeassa pikaruokalassa jonkin valtatien varressa. Naapuripöydässä oli kuiskuteltu, että 'hei tuossa on Al Gore' ja että 'onpa se alas vajonnut' jne. Kun tämmöisen esittää semmoiseen jenkki-tv-hupailu -tyyliin, jossa pitää väkisin nauraa oikeassa kohdassa, tulee eurooppalaiselle hetkeksi mieleen, että eikös tämän esityksen teema pitänyt olla ilmastomuutos..
2. Al korostaa esityksessää hyvin voimakkaasti, että ihmisen vaikutus ilmastomuutokseen on
tieteellisesti todistettua faktaa. Sitten kun mennään enemmän yksityiskohtiin, kuten jäätiköiden sulamiseen ja merivirtojen muuttumiseen, ei tieteellisiä viitteitä enää juuri ole, sen sijaan tunteisiin vetoavia kuvia hukkuvista jääkarhuista ja romahtavista jäävuorista..
3. 95 % esityksestä on ilmastomuutoksen kuvailua ja esittelyä komealla kuvamateriaalilla varustettuna. Siihen, mitä pitäisi tehdä ilmastomuutoksen torjumiseksi, ei Gore paljon paukkuja laita. No, leffan lopputeksteissä sentään tulee paljon käytännöllisiä vinkkejä äänestämisestä
jätteiden lajitteluun ja liikkumistavan valintaan, mutta moniko jaksaa niitä lukea.
Tietenkin kyse on myös kohderyhmästä. Esitys on varmaan suunnattu ennen kaikkea niille päättäjille, ja ylipäänsä ihmisille, jotka ovat torjuneet tavalla tai toisella ongelman olemassaolon tai oman osuutensa siinä. Sellaiselle leffa kyllä voi toimia ihan hyvin, mutta miten sellaiset saadaan vain katsomaan sitä..
Sheffieldissä yleisönä oli paljon ympäristöasiantuntijoita, mutta toisaalta paikallisia yritysjohtajiakin jossain määrin. Edellisille esitys ei paljon uutta tarjonnut, jälkimmäisille toivon mukaan jotakin ajateltavaa.
Al vaikutti kyllä olevan ihan oikeasti innostunut asiastansa. Ja jenkkityyliin se kyllä sitten pitää näkyä - multimedia oli lievästi sanottuna suureellinen ja mahtipontinen. Varsinkin sellaiselle, joka ei aiemmin ollut nähnyt 'An Inconvenient Truth' -leffaa, joka siis pohjautuu juuri kyseiseen multimedia-esitykseen, jonka kanssa Gore on kiertänyt saarnaamassa ympäri maailmaa.
Tietynlaisen vaikutuksen Al-poika esityksellään teki, mutta kiinnitinpä kuitenkin huomioni muutamaan paradoksiin.
1. Kaikesta huomaa, että Al on todellakin VAKAVISSAAN siinä, että globaalissa ilmastopolitiikassa ja siinä samalla talouspolitiikassa on tapahduttava radikaali muutos, jotta ilmastokatastrofilta vältyttäisiin. Ennen kaikkea jenkkien ja Kiinan, mutta asia koskee kyllä kaikkia. Goren vakavuus oli esityksen loppua kohti jopa pyhää vakaumusta lähentelevää, jota toki ryyditettiin isolla määrällä faktoja, käyriä, taulukoita, kuvia jne.
Tästä huolimatta Al avasi session kevyellä hupailulla teemasta "I used to be the next President of the United States". Siihen liittyi kohta, jossa Al kertoi olleensa muutama viikko hävityn vaalin jälkeen vaimonsa kanssa jossain surkeassa pikaruokalassa jonkin valtatien varressa. Naapuripöydässä oli kuiskuteltu, että 'hei tuossa on Al Gore' ja että 'onpa se alas vajonnut' jne. Kun tämmöisen esittää semmoiseen jenkki-tv-hupailu -tyyliin, jossa pitää väkisin nauraa oikeassa kohdassa, tulee eurooppalaiselle hetkeksi mieleen, että eikös tämän esityksen teema pitänyt olla ilmastomuutos..
2. Al korostaa esityksessää hyvin voimakkaasti, että ihmisen vaikutus ilmastomuutokseen on
tieteellisesti todistettua faktaa. Sitten kun mennään enemmän yksityiskohtiin, kuten jäätiköiden sulamiseen ja merivirtojen muuttumiseen, ei tieteellisiä viitteitä enää juuri ole, sen sijaan tunteisiin vetoavia kuvia hukkuvista jääkarhuista ja romahtavista jäävuorista..
3. 95 % esityksestä on ilmastomuutoksen kuvailua ja esittelyä komealla kuvamateriaalilla varustettuna. Siihen, mitä pitäisi tehdä ilmastomuutoksen torjumiseksi, ei Gore paljon paukkuja laita. No, leffan lopputeksteissä sentään tulee paljon käytännöllisiä vinkkejä äänestämisestä
jätteiden lajitteluun ja liikkumistavan valintaan, mutta moniko jaksaa niitä lukea.
Tietenkin kyse on myös kohderyhmästä. Esitys on varmaan suunnattu ennen kaikkea niille päättäjille, ja ylipäänsä ihmisille, jotka ovat torjuneet tavalla tai toisella ongelman olemassaolon tai oman osuutensa siinä. Sellaiselle leffa kyllä voi toimia ihan hyvin, mutta miten sellaiset saadaan vain katsomaan sitä..
Sheffieldissä yleisönä oli paljon ympäristöasiantuntijoita, mutta toisaalta paikallisia yritysjohtajiakin jossain määrin. Edellisille esitys ei paljon uutta tarjonnut, jälkimmäisille toivon mukaan jotakin ajateltavaa.
Friday, February 9, 2007
PilvenPiirtäjä
Jos pilven piirrän
olen pilvenpiirtäjä
jos Veikolle siivet
hän on siipiveikko
jos pilvenpiirtäjästä hyppään
olen minäkin,
mielelläni.
Jos pilven poltan
ja paperin, ja kynän,
olen siivellä Veikon,
veikon siivet häpyhuulet.
Sitä aineetonta runoa
perämiehen sauvalla
ohjailen tippa
kielelläni
suomen.
olen pilvenpiirtäjä
jos Veikolle siivet
hän on siipiveikko
jos pilvenpiirtäjästä hyppään
olen minäkin,
mielelläni.
Jos pilven poltan
ja paperin, ja kynän,
olen siivellä Veikon,
veikon siivet häpyhuulet.
Sitä aineetonta runoa
perämiehen sauvalla
ohjailen tippa
kielelläni
suomen.
Friday, February 2, 2007
Pimeä mieli, pimeä talvi?
Pari viikkoa sitten, kun lumi tuli Helsinkiin, havahduin, että oho, luonto on olemassa! Kuukausia jatkunut pimeys ja synkkyys oli tehnyt tehtävänsä siten, että kulttuurin ulkopuolinen maailma oli lähes unohtunut.
Olen yleensä ollut vahvasti sitä mieltä, että pimeys ei vaikuta mielialaani, ja olen myös vastustanut kaiken maailman kirkasvalolamppuja, joiden pitäisi muka piristää tai ainakin vähentää talvimasennusta. Niitä vastustan kyllä vieläkin, mutta sen myönnän kyllä, että jotenkin se pimeys kaventaa horisonttia, näköalaa, kun EI NÄE yhtä paljon kuin valoisalla.
Mutta horisontin kapenemiseen vaikuttavat kyllä talviset elämäntavatkin, ja itse asiassa enemmän kuin pelkkä valon vähäisyys. Laskeskelin aamulla metrossa ajankäyttöäni tavallisella arkiviikolla. Jos viikko on suunnilleen keskimääräinen, maanantaista perjantaihin kestävän viikon 120 tuntia jakautuvat jotakuinkin seuraavasti:
- 40 tuntia sängyssä
- 40 tuntia töissä
- 10 tuntia liikenteessä (bussi, metro, ratikka + kävelyt koti-pysäkki-työ)
- 10 tuntia kotisohvalla
- 5 tuntia urheilemassa (pingis, sähly, lätkä)
- 7 tuntia keittiössä / ruokapöydässä
- 3 tuntia baarissa
- 2 tuntia kaupassa
- tunti vessassa
- 2 tuntia jää sekalaiselle kotona paikasta toiseen kuljeskelulle, tai ulkona kävelylle.
Ulkona tästä ajasta olen siis korkeintaan 3-4 tuntia koko työviikon aikana! Se tekee korkeintaan 3% kokonaisajankäytöstä. Viikonloppuna saatan olla vähän enemmän ulkona (sanan jokaisessa merkityksessä), mutta toisaalta silloin tulee nukuttua pidempään, ja sitä kautta menettää valoisaa aikaa. Ihmekös tuo sitten on, jos alkaa unohtaa, miltä se luonto oikein näyttää.
Aamulla bussin ja metron ikkunasta kyllä näkee puita ja puluja, mutta kyllä ne jäävät yleensä alitajunnan tasolle. Ei mulla koskaan ole ollut mitään ehdottomia pakkotiloja luontoon pääsemiseksi, varsinkaan talvella, mutta tulipa nyt kuitenkin havahduttua tämän lumentulon viivästyksen takia tämmöiseen vieraantumisilmiöön.
Sitä paitsi talvi on oivaa aikaa tehdä retkiä syvälle ihmisluontoon.. Mitä pimeämpi, hiljaisempi, ja syvempi onkalo talven sydämestä löytyy, sitä paremmat mahdollisuudet on löytää uusia ja täysin koskemattomia, kenties uhanalaisia luonteenpiirteitä tai mielialoja. Pimeä mieli, pimeä pullo, pimeä baari, kas siinä resepti talvisen perjantain harmoniselle retkeilylle.
Olen yleensä ollut vahvasti sitä mieltä, että pimeys ei vaikuta mielialaani, ja olen myös vastustanut kaiken maailman kirkasvalolamppuja, joiden pitäisi muka piristää tai ainakin vähentää talvimasennusta. Niitä vastustan kyllä vieläkin, mutta sen myönnän kyllä, että jotenkin se pimeys kaventaa horisonttia, näköalaa, kun EI NÄE yhtä paljon kuin valoisalla.
Mutta horisontin kapenemiseen vaikuttavat kyllä talviset elämäntavatkin, ja itse asiassa enemmän kuin pelkkä valon vähäisyys. Laskeskelin aamulla metrossa ajankäyttöäni tavallisella arkiviikolla. Jos viikko on suunnilleen keskimääräinen, maanantaista perjantaihin kestävän viikon 120 tuntia jakautuvat jotakuinkin seuraavasti:
- 40 tuntia sängyssä
- 40 tuntia töissä
- 10 tuntia liikenteessä (bussi, metro, ratikka + kävelyt koti-pysäkki-työ)
- 10 tuntia kotisohvalla
- 5 tuntia urheilemassa (pingis, sähly, lätkä)
- 7 tuntia keittiössä / ruokapöydässä
- 3 tuntia baarissa
- 2 tuntia kaupassa
- tunti vessassa
- 2 tuntia jää sekalaiselle kotona paikasta toiseen kuljeskelulle, tai ulkona kävelylle.
Ulkona tästä ajasta olen siis korkeintaan 3-4 tuntia koko työviikon aikana! Se tekee korkeintaan 3% kokonaisajankäytöstä. Viikonloppuna saatan olla vähän enemmän ulkona (sanan jokaisessa merkityksessä), mutta toisaalta silloin tulee nukuttua pidempään, ja sitä kautta menettää valoisaa aikaa. Ihmekös tuo sitten on, jos alkaa unohtaa, miltä se luonto oikein näyttää.
Aamulla bussin ja metron ikkunasta kyllä näkee puita ja puluja, mutta kyllä ne jäävät yleensä alitajunnan tasolle. Ei mulla koskaan ole ollut mitään ehdottomia pakkotiloja luontoon pääsemiseksi, varsinkaan talvella, mutta tulipa nyt kuitenkin havahduttua tämän lumentulon viivästyksen takia tämmöiseen vieraantumisilmiöön.
Sitä paitsi talvi on oivaa aikaa tehdä retkiä syvälle ihmisluontoon.. Mitä pimeämpi, hiljaisempi, ja syvempi onkalo talven sydämestä löytyy, sitä paremmat mahdollisuudet on löytää uusia ja täysin koskemattomia, kenties uhanalaisia luonteenpiirteitä tai mielialoja. Pimeä mieli, pimeä pullo, pimeä baari, kas siinä resepti talvisen perjantain harmoniselle retkeilylle.
Subscribe to:
Posts (Atom)